Kotimatkalla
Ajattelematon ajattelija tähysteli horisontissa levolle painuvaa
päivänkehrää ja sen sisaruksia, jotka hetki toisensa jälkeen pilkahtivat
esiin tummalle kanvaasille serkkunsa kaveriksi. Ajattelija iloitsi
niiden kauneudesta ja samalla pohti kiitollisena elämänsä kulkua ja sen
pienien-suurien nyanssien merkityksiä. Ajattelematon ajattelija ymmärsi,
miten paljon oli oppinut johdattajansa avulla.
Hän herkistyi ymmärtäessään, että rakasti menneisyyttään, joka kaikessa värikirjossaan oli saattanut hänet siihen, missä hän nyt oli ja siihen, mitä hän edusti. Ajattelija rakasti erityisesti kaikkia niitä hetkiä, jotka oli saanut viettää kompassinsa näyttämään suuntaa kulkien, sillä ne hetket olivat eniten liikuttaneet hänen sisäistä maailmaansa. Nyt hän istui siellä, missä saattoi kuulla Äänen paremmin.
Tähyilessään kanvaasia ja sen aarteita Ääni alkoi kertoa hänelle totuudesta. Ääni kertoi vahvuudesta, joka oli lempeä ja nöyrä, herkkyydestä, joka oli voimakas ja rohkea. Siinä hetkessä Ajattelijan rintakehään nousi lämmin aalto. Nyt hän koki rauhan, sillä hän tiesi totuuden olevan sitä, mitä hän oli etsinyt vuosikausia.
Ajattelematon ajattelija sai ymmärtää, miten hän rakasti heitä kaikkia. He olivat tuoneet ajattelijan elämään oppeja, jotka olivat tarpeen, jotta hän pystyi seuraamaan johdatustaan paremmin. Toisinaan hän tiesi syylistyneensä itsepetokselle, kun oli antanut tilaa pelolle, joka oli estänyt Ajattelijaa kuulemasta johdatuksensa.
"Kaikkea tarvitaan", Ääni kuiskasi. Ja aivan, kuten kanvaasin jalokivetkin, osa Ajattelijan matkakumppaneista näkyi, osa pysyi piilossa. Ajattelematon Ajattelija nyt ymmärsi, että hänen sisarukset ja serkut olivat osoittaneet hänelle sen, mitä hänen tuli nähdä.
Ajattelija antoi mielensä hiljentyä, jolloin Äänen kuiskaus voimistui. Hän saattoi nähdä nyt kanvaasin näkymättömät jalokivet. Ajattelematon ajattelija sulki silmänsä. Hän tunsi lämpimän syleilyn koko kehossaan ja tiesi tulleensa kotiin.
Hän herkistyi ymmärtäessään, että rakasti menneisyyttään, joka kaikessa värikirjossaan oli saattanut hänet siihen, missä hän nyt oli ja siihen, mitä hän edusti. Ajattelija rakasti erityisesti kaikkia niitä hetkiä, jotka oli saanut viettää kompassinsa näyttämään suuntaa kulkien, sillä ne hetket olivat eniten liikuttaneet hänen sisäistä maailmaansa. Nyt hän istui siellä, missä saattoi kuulla Äänen paremmin.
Tähyilessään kanvaasia ja sen aarteita Ääni alkoi kertoa hänelle totuudesta. Ääni kertoi vahvuudesta, joka oli lempeä ja nöyrä, herkkyydestä, joka oli voimakas ja rohkea. Siinä hetkessä Ajattelijan rintakehään nousi lämmin aalto. Nyt hän koki rauhan, sillä hän tiesi totuuden olevan sitä, mitä hän oli etsinyt vuosikausia.
Ajattelematon ajattelija sai ymmärtää, miten hän rakasti heitä kaikkia. He olivat tuoneet ajattelijan elämään oppeja, jotka olivat tarpeen, jotta hän pystyi seuraamaan johdatustaan paremmin. Toisinaan hän tiesi syylistyneensä itsepetokselle, kun oli antanut tilaa pelolle, joka oli estänyt Ajattelijaa kuulemasta johdatuksensa.
"Kaikkea tarvitaan", Ääni kuiskasi. Ja aivan, kuten kanvaasin jalokivetkin, osa Ajattelijan matkakumppaneista näkyi, osa pysyi piilossa. Ajattelematon Ajattelija nyt ymmärsi, että hänen sisarukset ja serkut olivat osoittaneet hänelle sen, mitä hänen tuli nähdä.
Ajattelija antoi mielensä hiljentyä, jolloin Äänen kuiskaus voimistui. Hän saattoi nähdä nyt kanvaasin näkymättömät jalokivet. Ajattelematon ajattelija sulki silmänsä. Hän tunsi lämpimän syleilyn koko kehossaan ja tiesi tulleensa kotiin.