Armon tähden

Kun epäluottamus kalvaa petetyn mieltä,  

ja ajatukset pyörivät tumman pilven lailla kuin myrskyävä meri.  

Mikä luottamuksen voisi herättää tässä turvattomassa maailmassa,  

joka on täynnä turvattomia aikuisia kasvattamassa viattomia?  

Kun epäluottamus vaanii ahdistunutta,  

ja pala nousee kurkkuun kuin kuivalla maalla sätkivä kala.  

Mikä luottamuksen voisi herättää maailmassa,  

joka nukkuu unta unessa, uneksijan tietämättömyyden rannoilla?  

Miksi emme osaa muuta kuin toistaa historiaa,  

vaikka sen lopputulos on nähty tuhansia kertoja?  

Mikä luottamuksen herättää, ei satuta – ei aikuista eikä viatonta.  

On niin paljon itsessä piilotettua,  

että pimeyden kohdatessaan ei voi muuta kuin uudeksi syntyä.  

Epäluottamus on osa ihmiskunnan suurinta vitsausta.  

Mutta vain rohkea löytää tien ulos siitä,  

mikä joskus on satuttanut meitä kaikkia.  

Luottamus uusiutuu ja rakennetaan siellä,  

missä on turva ja jatkuvuus.  

Se on portti kaupunkiin,  

jossa valot ovat olleet sammuksissa.  

Turva ulottuu pintaa syvemmälle –  

läsnäolon ja välittämisen taidon aatoksista tekoihin.  

Aito yhteys muihin syntyy turvan löytyessä ihmisen sisimmästä,  

itsensä rehellisestä kohtaamisesta.  

Sisäinen turva luo pohjan ulkoisen turvan perustuksille;  

itsensä vanhemmuudesta, jota jakaa lähellä ja kauemmaskin –  

viattomalle ja turvaa hakevalle.  

Kun epäluottamus kalvaa ihmiskuntaa,  

voisiko turvaa antaa toinen toisilleen he, jotka varjot kohdanneet ovat?  

Kuin uuteen maailmaan nousevat tähdet kuun pimennyksen väistyessä,  

sankoin joukoin armoa ja myötätuntoa tuoden keskelle epätoivon aaltoja.